Arno Kotro: musta morsian

Seuraa poliittisesti epäkorrekti tunnustus, joka saattaa viedä lopunkin arvovaltani kirjojen arvioijana. Pidän Arno Kotrosta. En tiedä, mitä Kotro on tehnyt medialle ansaitakseen niin nihkeää suhtautumista (paitsi tehnyt runoutta joka myy), mutta ei se mitään: en ole ainoa, joka pitää Kotron runoista.

Summa summarum: Ihanan synkkää lokakuurunoutta! Musta morsian on aika samaa kamaa kuin Sanovat sitä rakkaudeksi (joka on parempi), mutta erostoori on kerrottu nyt naisen näkökulmasta.

Arvio:
Pidän Kotron simppelistä pateettisuudesta. Olen aika huono lukemaan niitä nykyrunoja, joissa pitää miettiä 15 minuuttia ymmärtääkseen mistä runossa on ensinnäkin kyse ja seuraavat kaksi päivää avata metaforia, eikä siltikään ole täysin varma siitä mistä lopulta on kyse ja onko sillä jotain väliä. Sain siitä valitettavasti tarpeekseni opiskeluaikoina ja olen sittemmin pitänyt eniten proosarunoista, joita Kotrokin edustaa. Luen runoja lähinnä talvisin ja ääripateettisen itsesäälin vallassa, joten haluan niiltä suuria tunteita, ihailtavia oivalluksia ja mieluiten ymmärrettävästi ilmaistuna!

Se lajityypin puolustelusta. Valitettavasti Musta morsian toistaa turhan paljon edellistä kirjaa eikä naisen näkökulma ole ihan yhtä luonteva ja onnistunut. Runojen taso vaihtelee kovasti; osa tuntuu latteilta ja tylsiltä, jopa kömpelöiltä, osassa taas on kotromaista riemastuttavaa oivallusta ja ihmissuhdeironiaa. Teoksessa tarkastellaan hajonneen suhteen lisäksi suuren runoilijan juoppomyyttiä naisnäkökulmasta – jälleen palataan good old Penan jalanjäljille:


sinä et tule humalaan
sinä menet humalaan

siteeraat Pentti suurta

humala on paikka
sanot

vahvasti sanottu
ja
varmasti on

minä haluaisin tavata sinut
jossain muualla

Ehkä pidän Kotrosta siksi, että hän kulkee Penan sijaan yllättäen yhden suuren naisidolini, Märta Tikkasen kirjallisilla jalanjäljillä. Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on tosin täysin voittamaton proosarunoteos tässä juoppo taiteilija -genressä, mutta Kotrossa on samaa henkeä – tosin meidän levottoman sukupolvemme teemoihin siirrettynä. Otanpa vielä yhden esimerkin, kun runoista kerran helposti voi:


lopulta sitten
puhuit perheestä lapsesta

vahinko kun et

perheestä joka me voitaisiin olla
lapsista joita saataisiin

puhuit lapsuudenkodistasi
lapsesta joka joskus olit

ehkä kaikki hyvin näin


ei sellaisesta isäksi josta ei aikuiseksi


vaikka meitä kun kuuntelee
tehtiin me
kaksi lasta


Kenelle: Eronneille ja karanneille. Lokakuusynkkyyttä hakeville.

Jälkimaku: Buaaaa!

Starat: 3,5. Jatko-osan makua.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Tunnustukseni: Olen håå måilanen ja pidän Kotrosta (minäkin). Allekirjoitan ihan mitä sanoit: pikkasen jatko-osan makua. Sanovat sitä rakkaudeksi vei täysillä, tässä tekosessa oli tuhnumpi draivi. Mutta ei siis ollenkaan huono tämäkään.

Mites Märtan muut? Proosa? Punahilkka on oma supersuosikkini, eikä Kaksi ole hullumpi sekään.
Ina sanoi…
Nyt onnistuit iskemään kyllä aka ehtymättömään suoneen tässä Tikkas-kysymyksessä: tein graduni Tikkasesta ja prosemman Punahilkasta, joten kun kerran kysyit niin täytyy ottaa tämäkin asia avautumislistalle! ;D

Mutta "lyhyesti", joudun komppaamaan täysin: Punahilkka on romaaneista mun ehdoton suosikki ja Kaksi on hyvä kakkonen. ;) Tein graduni Arnaia - mereenheitetty-proosarunoista (nykypäivän Penelope-kuvauksena suhteessa Homeroksen Odysseiaan - ennen työelämää tosiaan jaksoi lukea vähän vaativampaa settiä ja olla muutenkin feministi...), jotka sopivat paremmin akateemiseen maailmaan kuin lukulistalle muuten.

Muita romaaneja olen lukenut lähinnä tuotantoon perehtymisen nimissä, eikä sieltä muita ole noussut samalla tavalla suosikeiksi, olet musta onnistunut poimimaan siis ne pääteokset (Miestä ei voi raiskata on tietysti klassikko, mutta vähän 70-lukulainen mun makuun).

Oletko lukenut Henrik Tikkasta? Suosittelen ehdottomasti, jos pidät Märtasta - hyvä kirjailija, mutta myös loistava vastanäkökulma taiteilijasuhteen kuvaukseen.

Ihanaa, että löytyi toinen Tikkas-fani, joka on jopa lukenut Punahilkan! :) Musta Märta on yksi ehdottomasti Suomessa aliarvostettuja ja väärinymmärrettyjä kirjailijoita, joka oli n. 30 vuotta edellä aikaansa.

Olen puhunut.
Miska K. Korppi sanoi…
En ole lukenut ensimmäistä Kotron kokoelmaa kuullessani hänen ensimmäisistä säkeistään.

Omilla sivuillani halusin kuiitenkin raivota Kotron liian helpolle menestykselle. Muistutan kuitenkin, että omat sivuni ovat vasta etsimässä suuntaa ja niiden ironiaa ei pidä ottaa liian vakavasti. Pseudonyymi kun olen, kysy vaikka F.Pessoalta.

Mikäli kiinnostaa:
http://miimiriimi.wordpress.com
Ina sanoi…
Ironinen raivoaminen kiinnostaa aina, kiitti! On muuten vallan virkistävää kun jotain vanhempaakin juttua kommentoidaan, ei teksti NIIN katoavaa netissäkään ole. ;)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Paluu menneisyyteen

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita