Ulos lukemattomien kirjojen kaapista
Tuli aamun Hesarista huono omatunto. Kulttuurissa oli sivun mittainen kehuva juttu Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli-uutuudesta. Voi itku. Zafónin edellinen "kulttimenestys" oli nimeltään Tuulen varjo - jokaisen kirjaihmisen hillittömän hehkutuksen kohde, kyseessä kun on kirjallinen kirja kirjoista ja vielä jännä sellainen.
Ja minulla se on sitten kesken. Noin. Nyt se on sanottu. Helpotti.
Olen sentään ihminen, joka ihan oikeasti on lukenut Umberto Econ Ruusun nimen ahmimalla ja pitää sitä yhtenä top 5 -kirjoista koskaan. Mutta se oli opiskeluaikoina ja silloin oli aikaa. Tuulen varjo on kirjallisesti sukua Ruusun nimelle, tosin vähän iisimpi versio.
Kyseessä on vain yksi niistä kirjoista, joihin pitäisi painaa kanteen leima "lue vain kun on paljon aikaa, esim. kaksi vuotta". Luin sitä aika pitkälle varsin ihastuneena ja sitten kävi jotain - elämä tuli väliin tai tuli joku kriisi, joka tapauksessa päästin kirjasta irti ehkä viikoksi pariksi ja kaikki oli myöhäistä!! Täydellisesti, peruuttamattomasti myöhäistä. Tapahtumia, kerroksia ja henkilöitä oli niin paljon, etten päässyt enää kärryille eikä sisu antanut periksi aloittaa alusta. Niin että jollain lomalla aloitan sen alusta ja luen kerralla loppuun - tai ehkä otankin suosiolla Enkelipelin (vain 607 sivua). Mutta kokeilkaa ihmeessä Tuulen varjoa, sitä rakastavat kaikki.
Toinen tunnustus, jota jouduin jälleen kerran selittelemään viikonloppuna: olen suuri Kjell Westö -fani, mutta Missä kuljimme kerran on kesken. Kerrottakoon se nyt kerralla kaikille tuleville kysyjille.
Sillä kertaa tuli vatsatauti. Viikon oksentamisen jälkeen siihenkin kirjaan palaaminen oli myöhäistä, se oli hieno ja kiinnostava ja verbaalinen ja upeasti rakennettu ja historiallinen ja ehdottomasti yhteen putkeen luettava kirja. Ilman vatsatautia, ilman mitään keskeytyksiä.
Mutta en häpeä! Meitä on muitakin, joilla Missä kuljimme kerran on kesken, olen tavannut heitä! Jonain päivänä luen kaikki keskenjääneet aarteet paitsi Alastalon salissa! Sitä en lue koskaan niin totta kuin nimeni on Inahtaja!
Ja minulla se on sitten kesken. Noin. Nyt se on sanottu. Helpotti.
Olen sentään ihminen, joka ihan oikeasti on lukenut Umberto Econ Ruusun nimen ahmimalla ja pitää sitä yhtenä top 5 -kirjoista koskaan. Mutta se oli opiskeluaikoina ja silloin oli aikaa. Tuulen varjo on kirjallisesti sukua Ruusun nimelle, tosin vähän iisimpi versio.
Kyseessä on vain yksi niistä kirjoista, joihin pitäisi painaa kanteen leima "lue vain kun on paljon aikaa, esim. kaksi vuotta". Luin sitä aika pitkälle varsin ihastuneena ja sitten kävi jotain - elämä tuli väliin tai tuli joku kriisi, joka tapauksessa päästin kirjasta irti ehkä viikoksi pariksi ja kaikki oli myöhäistä!! Täydellisesti, peruuttamattomasti myöhäistä. Tapahtumia, kerroksia ja henkilöitä oli niin paljon, etten päässyt enää kärryille eikä sisu antanut periksi aloittaa alusta. Niin että jollain lomalla aloitan sen alusta ja luen kerralla loppuun - tai ehkä otankin suosiolla Enkelipelin (vain 607 sivua). Mutta kokeilkaa ihmeessä Tuulen varjoa, sitä rakastavat kaikki.
Toinen tunnustus, jota jouduin jälleen kerran selittelemään viikonloppuna: olen suuri Kjell Westö -fani, mutta Missä kuljimme kerran on kesken. Kerrottakoon se nyt kerralla kaikille tuleville kysyjille.
Sillä kertaa tuli vatsatauti. Viikon oksentamisen jälkeen siihenkin kirjaan palaaminen oli myöhäistä, se oli hieno ja kiinnostava ja verbaalinen ja upeasti rakennettu ja historiallinen ja ehdottomasti yhteen putkeen luettava kirja. Ilman vatsatautia, ilman mitään keskeytyksiä.
Mutta en häpeä! Meitä on muitakin, joilla Missä kuljimme kerran on kesken, olen tavannut heitä! Jonain päivänä luen kaikki keskenjääneet aarteet paitsi Alastalon salissa! Sitä en lue koskaan niin totta kuin nimeni on Inahtaja!
Kommentit
Pitänee tehdä itseni kanssa sopimus: tästä lähin joka pirun vuosi luen vähintään viisi kirjaa klassikkolistalta, tai en saa niitä koskaan luettua. Tuossa pöydällä on jo kolme sen listan kirjaa (Sinuhe egyptiläinen, Fahrenheit 451 ja Lady Chatterley's Lover). Siispä lukemaan!
Onneksi kesäloma alkaa ensi viikolla.
Mä luin tuon Fahrenheitin tänä talvena ja tykkäsin. Ei ole lainkaan paha rasti :). Ehkä lukeminen oli siksi helppoa, että ajattelin sen jännitys- eikä scifikirjaksi.
Ja Sinuhe on tällä hetkellä kesken. Sen lukeminen etenee hitaasti, mutta varmasti. Todella mukaansatempaava kirja, mutta opiskelun ja muuttokiireiden takia ei meinaa löytyä millekään kirjalle lukuaikaa. Mä ainakin olen täysin tempautunut mukaan Sinuhen elämään ja ajatuksiin :)
Itse luin ihan kiinnostuneena AS Byattin Riivausta, kunnes jotain tuli väliin, ja nyt se on vuoden maannut kirjakasassa, pohjalla, sänkyni vieressä.
Mikä häpeä.
Mulla on ollut pitkään aikeissa tehdä blogiin oma suosikkiklassikkolista, kun sitä paljon kysytään, mutta ehkä teen sen kesäksi - ja nimenomaan klassikoista, jotka ovat musta nykyäänkin viihdyttävää tai vaikuttavaa luettavaa. Hyvä tavoite voisi olla myös lukea yksi klassikko kesässä - sillon pitäisi olla eri tavalla aikaa ja energiaa...
Kirjassa pääosassa oli itse kaupunki, Helsinki, mutta jotenkin mä koin että tuosta kirjasta on kohkattu liikaa. Olin siis positiivisin odotuksin liikkeillä mutta en tempautunut kunnolla mukaan.
Mikael Karvajalassa en ole päässyt kolmannesta pidemmälle, vaikka olen pari kertaa yrittänyt; muut Waltarit upposivat aikanaan vaikeuksitta. Kurjat odottelee minua yhä, samoin Moby Dick. Olen tosin tuntevinani, että Moby Dickin hetki lähestyy.. ehkä jo tänä kesänä! Ja Puhdistus on lukematta, mutta se on jonon kärjessä.
Moby Dick lomalukemisena??! Respektii!! ;D