Miksi en usko Pamela Druckermaniin enää

Nyt seuraa hiton kärttyisen äidin tilitys aiheesta Pamela Druckermanin kasvatusopit. Jos aihe ei voisi vähempää kiinnostaa, hyppää tämä yli suosiolla.

Olin nimittäin kovin innoissani Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bebe -kirjasta esikoisen kanssa (innostuneen hehkutuksen vuodelta 2012 voi lukea tästä). Jopa niin innoissani, että ostin kuopusta odottaessani sen toisen version: Bebe päivä päivältä. Siinä kun luvataan opettaa lapsi kaiken muun lisäksi myös ranskalaisille ruokatavoille, esim. syömään parsakaalia. 

Joo. Luulin esikoista jotenkin nirsoksi, kun se ei syö sitä parsakaalia. Erehdyin. Sehän syö vaikka mitä, on aina syönyt monta ateriaa päivässä, eikä ole koskaan heittänyt enempää kuin yhden lämpimän aterian seinään. Seuraava ateria on jo maistunut. 4-vuotiaana hänen lempiruokaansa on sekä intialainen ruoka että savusiika. Ei ole nirso siis, vaikkei kaikkea syökään.

Mutta tämä 2-vuotias. Nyt ymmärrän, mitä nirsous oikeasti on. Tein kaiken ihan Pamelan ohjeiden mukaan. Nyt maistetaan parsakaalit poikineen heti kun kiinteitä saa aloittaa, että varmasti syödään 2-vuotiaana koko kasvisvalikoima munakoisosta papuihin! 

Paitsi että kuopus ei koskaan suostunut syömään mitään sormiruokaa. Ei mitään. Ei edes hedelmiä tai marjoja. Pidin sitä vähän erikoisena, mutta annoin lopulta olla, kun muu ruoka kumminkin maistui, silloin. 

1,5 -vuotiaana lakkasi maistumasta. Jos en olisi kasvattanut yhtä aika monipuolisesti ja hyvin syövää lasta, luulisin tehneeni jonkun hirveän mokan, josta kukaan ei ole kertonut. Nyt tiedän, että lapsi vain on nirso. Meillä on sitä suvussa. Hän ei ylipäänsä tarvitse ruokaa kovin paljon, mikä mahdollistaa sen, että ruuasta voi kieltäytyä, päiväkausia. Luonnollisesti nälkä aiheuttaa jatkuvaa kiukuttelua ja huonoja yöunia (jolloin esim. herätään huutamaan jugua kello viisi aamulla), mutta syömään se ei häntä saa. Maito ja aamupalaleipä riittää. 

On helpompi luetella mitä hän syö, kuin mitä ei syö. Edes banaani ja viinirypäleet eivät kelpaa. Maistattaminen on yllättävän vaikeaa, jos lapsi kieltäytyy avaamasta suuta tai sylkee kaiken ulos puolen tunnin itkupotkuraivarilla. Ei kannata kokeilla. Kesällä hän maistoi uteliaana kaksi kertaa mustikkaa suoraan puskasta ja sylki ne irvistellen pois. Ilmeisesti hänen makuaistinsa on todella herkkä, koska ketsupistakin väärä merkki tulee syljetyksi liian kirpeänä ulos. 

Makaronilaatikon ketsuppi on väärää merkkiä. Palautetaan keittiöön itkupotkuraivarilla.

Yritin myös Pamelan ohjeistamaa ranskalaista mallia: ignoorataan nirsous. Viedään ruoka eleettömästi pois, mutta ei anneta muuta tilalle. Sopii lapselle hirveän hyvin. Ei tee mitään vaikutusta. Päivästä toiseen kannan nenän eteen samaa ruokaa kuin muulla perheellä - jos hyvin käy, hän nyppii siitä ketsupin, voin tai perunamuussin ja jättää muun syömättä. Mitään muuta edistystä ei tapahdu. Isoveljen esimerkki ei auta tässä asiassa, paitsi jos kyse on jäätelöstä tai kekseistä (joita en yleensä anna, että tulisi syötyä edes jotain).

Eihän se Pamelan vika ole, että hänen ohjeensa eivät toimi kuopukseemme. Aina on poikkeuksia, ohjeet varmasti toimivat 90 prosenttiin lapsista. Mutta kun kuulin Ranskassa asuneelta ystävältä totuuden Pamelan nukutusohjeista, aloin ärsyyntyä.

Ystäväni oli Ranskassa äitiyslomalla ja hänen mielestään Pamela ei ole ihan rehellinen. Amerikkalaisen optimistisesti hän kertoo, kuinka ranskalaiset käyttävät niin sanottua paussia, eli kuuntelevat yöllä nukahtaako lapsi itsekseen ja pidentävät taukoa pikkuhiljaa, jolloin kas vain, vauva alkaa yhtäkkiä nukkua yöt läpi kolmekuisena! 

Ihan niin se ei kuulemma mene. Ystävän mukaan ranskalaiset yksinkertaisesti huudattavat vauvojaan niin kauan kuin tarve vaatii. Joskus riittää yksi yö, joskus tarvitaan viikko. Lopulta vauva nukkuu. Yöimetys on lähes ennenkuulumatonta, eikä äidin pidä uhrata yöunia imetyksen takia. Kyse on siis kulttuurisesta erosta, jossa pienen vauvan huudatus on enemmän ok kuin Suomessa (jossa sitä suositellaan edes kokeilemaan aikaisintaan puolen vuoden iässä). Tässäkään asiassa ei ole totuuksia, vaan erilaisia näkemyksiä siitä, mikä on vauvalle hyvästä. Huomautan, että minulla ei ole asiasta omakohtaista kokemusta, mutta olen kuullut saman näkemyksen useilta Ranskassa asuneilta.

Miksi olen tuohtunut Pamelalle? Hänen kirjansahan ovat ihan viihdyttäviä ja hyvää tarkoittavia ja niissä on ehdottomasti myös järkeviä näkemyksiä ja kasvatusideoita. 

Ehkä ainoastaan siksi, että vastustan nykyään lasten kanssa kaikkea yleistämistä ja yksinkertaistavia kasvatusoppaita, jotka aiheuttavat hämmennystä nuorissa vanhemmissa. Pelkästään kahden hyvin erilaisen lapsen otannalla olen sitä mieltä, että jokaisella lapsella on omat juttunsa ja asiat pitää ratkoa lapsen mukaan. Joskus aika ratkoo asiat eikä kannata yrittää liikaa. Mitään yleistä totuutta ranskalaisesta kasvatuksesta ja sen toimivuudesta kaikkiin lapsiin ei ole. Muun esittäminen on huijausta, tai amerikkalainen markkinointikeino.

Kuopuksen kanssa otin lopulta laissez faire -filosofian käyttöön ja lakkasin 5 kuukauden jälkeen yrittämästä. Hän saa elää jogurtilla ja leivällä niin kauan kuin haluaa. Lääkärin mielestä se riittää parivuotiaalle ihan hyvin. Yleensä nirsoiluvaihe menee ohi itsekseen. Viimeistään murrosiässä ne syövät sata kiloa päivässä ihan mitä tahansa, jossa on riittävästi proteiinia. Silloin huokailen, että joko sillä taas on nälkä, vastahan se söi kilon bolognesen ja fetasalaatin siihen päälle? 

Syöttäkööt ranskalaiset ne parsakaalit, meillä mennään riisipuurolla.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Kuinka lapseni ei oppinut kuivaksi rusinalla

Mitäs me hirviöt