Aivojen murskaantumisesta eli miksi käymme kirjastossa

Nytpä kerron teille opettavaisen tarinan.

Esikoinen (5 v) katsoi kavereiden kanssa lasten elokuvan. Aikuisten valvonnassa. Leffa oli Inside Out - se hieno psykologinen elokuva ihmismielestä.

Kävi ilmi, että meidän lapselle kyseessä olikin psykologinen trilleri. Seuraavana yönä valvottiin klo kolmesta aamuun asti painajaisten takia. Sitä seuraavat kaksi vuorokautta intettiin lähes lakkaamatta siitä, voivatko aivot murskaantua muuttamisesta. Entä miksi se pellesaari romahti?

En ole varma, menikö elokuva kasetille liian huonosti vai liian hyvin, eli menikö leffan metataso hankalasti vielä överiksi? Mainittakoon, että seurassa olleet 5-vuotiaat tyttölapset eivät olleet moksiskaan.

Se on hieno leffa, ilmeisesti, mutta olisi pitänyt katsoa Nalle Puhia.

Tunnistan ilmiön. Olin täsmälleen samanlainen lapsi. Lapsuuteni vahvin muisto saattaa olla elokuva, jonka katsoin isotätini kanssa ja jossa apinat valtasivat ihmiskunnan. Saattoi olla Apinoiden planeetta - en tiedä, koska en ole sen jälkeen uskaltanut katsoa uudelleen. Näin siitä painajaisia luultavasti noin viisi vuotta. (Toinen järkytys oli Psyko, jonka äidinkielenopettaja pakotti katsomaan pimeässä luokassa murrosiässä: en ole toipunut siitä kellarin muumiosta vieläkään. En edelleenkään katso kauhuelokuvia. Ikinä.)

Olemme siis ikäkaudessa, jossa lasta pelottaa lähes aina mennä nukkumaan. Painajaisia tulee mistä tahansa. Vatsakipujakin on, mutta niistä on vaikea tietää totuutta, koska vatsa on muuttunut omaksi persoonakseen, joka saattaa olla kipeä esimerkiksi siksi, että ikävöi kavereita. Jos isä tai äiti toruu jostain, niin siitäpä vatsa vasta hermostuukin!

Inside outista puhuttiin kuukausi, erityisesti nukkumaan mennessä. Mietimme, pitäisikö se katsoa uudestaan yhdessä äidin kanssa ja jutella tapahtumista. Ei kuulemma - oli liian hurja. 

Sitten pelastus: sain kirjastosta lainaan Inside Out -kirjan. Kysyin, olisiko ehkä hyvä idea lukea kirja yhdessä läpi ja jutella siitä, mitä tapahtui. Kuulemma olisi. Näin teimme. Luimme kirjan heti läpi kolmeen kertaan, puhuttiin niistä aivoista ja surusta ja siitä, mitä aivoissa silloin tapahtuu (eivät mene rikki, vain hetkellisesti vähän, mutta korjaantuvat). Luin hurjimmat kohdat keventäen. Musta kuilu on kirjassa vähemmän hurja kuin leffassa.

Ei pelota enää. 

Asia on nyt loppuunkäsitelty. Painajaiset loppuivat tästä teemasta, samoin aivojen murskaantumisesta inttäminen. 

Tarinan opetus:

1) Lukekaa lapsillenne.
2) Rajoittakaa medioita. Kaikkia niistä. Ainakin, jos lapsessa on tätä hermoherkkyys-taipumusta tippaakaan. 
3) Käykää kirjastossa. Sieltä voi lainata mitä vaan. Ei tarvitse rajoittaa. 
4) Varokaa piirrettyjä Muumeja. Etenkin Muumit ja pyrstötähti -leffaa. Niistä puuttuu ikäraja, mutta hurjia ovat. 


Kommentit

Helmi sanoi…
Meidän 4-vuotias tykkäsi katsoa Ylen Joulukalenteria. Sitten siihen tuli joku valkoiseen mekkoon pukeutunut nainen jolla oli kuulema "ilkeät silmät ja oudot haperot kädet". Tämä sai aikaan sen, että yhtäkkiä ihan kaikki pelotti, varsinkin pimeä. Tyttö on nukkunut puolivuotiaasta asti tyytyväisenä omassa huoneessa omassa sängyssä, nyt kaksi kuukautta mennyt niin että joka yö tulee meidän väliin koska "mitä jos se nainen tulee". Enää ei myöskään mennä elokuviin tai minnekään missä on pimeää tai hämärää. Uusi Onneli ja Anneli kiinnostaa mutta kun siinä on "salaperäinen muukalainen" niin mitä jos se on paha tai ilkeä ja miksi se on salaperäinen? Sen sijaan kirja on luettu.
Hän on tosi herkkä ja mielikuvitus laukannut aina eikä katso muuta kuin pikku kakkosen, joskus jotain mikko mallikasta ja sofia prinsessaa. Ja voice of finlandin :D Mutta siis, tämä on varmaankin tietyn ikävaiheen kausi ja toisilla voimakkaampi kuin toisella ja olen samaa mieltä että tarinoihin tutustuminen on kirjojen kautta turvallisempaa, jo siksikin että se tehdään aikuisen kanssa yhdessä ja yllätykset ovat hallittavissa, miedompia ja tapahtumista ehtii keskustella kun ne tapahtuvat, ei sitten kun ne ovat jo iskeytyneet tajuntaan.
TuuliaK sanoi…
Meillä ihan sama meno, Inside out oli myös ihan turhan jännä 4-vuotiaalle, piirretyt muumin yleensä myös. Frozen pitää katsoa uudestaan ja uudestaan, mutta ne kaksi jännäkohtaa on pakko hypätä yli. Ja kyllä, olin itsekin samanlainen - 12-vuotiaana vietin useamman tunnin "luokkabileissä" yksin lukien kun muut katsoivat Kingin Uinu uinu lemmikkini-leffaa. En ole katsonut vieläkään, eikä tee mielikään, tiedän että tulisi painajaisia kuukausiksi. Mutta lukeminen on tosiaan hyvä (itsekin Kingejä lukeneena) :)
Ina sanoi…
Helmi: näistä ei todellakaan ikinä tiedä - jotkut mun mielestä tosi pelottavat Ninja Go -piirretyt (jotka onkin K 7...) eivät ole lapsen mielestä mitään, mutta sitten Pikku Kakkosen Oktonautit on ihan liikaa?? Voi olla, että sellainen "selkeä" taistelu kuten Ninja Go tai Pokemon ei olekaan yhtään hurjaa, vaikka äidin mielestä näyttää väkivaltaiselta, mutta sitten kaikki se, mikä menee vähän yli ymmärryksen tai sisältää jotain psykologista jännitystä on paljon pahempaa. Kantsii olla tarkkana teilläkin ja ennen kaikkea kuunnella sitä, jos lapsi alkaa yhtään sanoa että liian hurjaa... Meillä esikoinen on onneksi jo oppinut pelkäämään liian hurjia juttuja, kuten minäkin aikoinaan ja haluaa itse laittaa ne pois.

Tuulia: en pysty lukemaan Kingejä. :D Aikoinaan nuorena jäi Agatha Christiet kesken, kun alkoi pelottaa joku niistä keskellä päivää liikaa - olen siis tosi surkea dekkarien lukija, vaikka haluaisin...

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Unohtakaa Guggenheim, nyt tarvitaan Junibacken!

Mitäs me hirviöt