Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Olikin pitkä joululoma. Ei siinä vauhdissa ehtinyt paljon bloggailla, mutta kirjoja sentään luin. Tässä niistä ensimmäinen: Riku Korhosen Finlandia-ehdokkaanakin ollut Emme enää usko pahaan (WSOY 2016).


Kirja ehti lähteä jo lainaan, joten tässä tämmöinen standardikansikuva tällä kertaa. 

On jännää tulla ikään, jossa oman sukupolven kirjailijat alkavat kirjoittaa keski-iästä. Ja ah niin osuvasti! Korhosen romaani käsittelee paljon muutakin, mutta keski-ikäistyvien "nuorten aikuisten" ja lapsiperheiden kuvaus on aika riemastuttavaa kaikessa karuudessaan.

Kirja oli kyllä muutenkin vaikuttava. Korhonen kertoo pariskunnasta, jossa perheenisä alkaa suunnitella vaimonsa kaappausta intohimon palauttamiseksi takaisin tiuskivaan perhearkeen. Jotenkin liikuttavaa. Sivuhenkilöitä on paljon ja tarinaa kerrotaan monesta suunnasta. Korhonen saa silti kokonaisuuden pidettyä näpeissään ja lukijan otteessaan.

Korhonen kuvaa taitavasti molempien sukupuolten eksymistä erilaisten roolien viidakkoon. Silti tuntuu siltä, että miehet ovat suurimpia häviäjiä.

Mietin paljon sitä, mistä kirja oikeastaan kertoo, sillä tarinaan mahtuu mukaan niin paljon. Päädyin siihen tulokseen, että tärkein teema on väkivalta ja piilotettu aggressio. Romaani tuntuu käsittelevän eniten sitä, mistä kaikki tämä yhteiskuntamme kätketty aggressiivisuus yöpartioineen ja somevihoineen oikein nousee.

Naiset ovat aika hukassa työ- ja perherooliensa keskellä, mutta niin ovat miehetkin - ehkä vielä enemmän. Kun mies päättää ottaa jälleen homman haltuun ja vaimon kainaloon, yritys tietenkin kaatuu omaan epätoivoisuuteensa. 

Vaimon ryöstö näytetään vähän surkuhupaisana paluuna ihmiskunnan alkujuurille, jossa miehet olivat miehiä ja naiset naisia - mutta paluuta entiseen ei ole. Kaappauksen vaiheista ei voi kertoa pilaamatta juonta, mutta kirjan jossain määrin humoristiset sävyt muuttuvat loppua kohti aika traagisiksi.

Nautin kovasti Korhosen kielestä ja tavasta kirjoittaa, etenkin komedian ja tragedian vaihtelevasta yhdistelmästä, joka ilahduttaa aina onnistuessaan hyvin. Kielen, juonen ja tyylin moninaisuudesta huolimatta Korhonen onnistuu pitämään kokonaisuuden hallussa taitavasti. Se vaatii sekä kirjallista ammattitaitoa että lahjakkuutta. Romaani on sen verran polveileva ja kielellisesti omalaatuinenkin, että se voisi hajota kuin enosen eväät myös omaan taitavuuteensa. Niin ei onneksi käy. 

Kirja on mielestäni juontaan syvempi. Siitä saisi erinomaisen ja toiminnallisen leffan, mutta jäin miettimään sen käänteitä ja sanomaa niin paljon, että kyseessä täytyy olla ihan vakavasti otettava yhteiskunnallinen romaani.

Tykkäsin. Suosittelen erityisesti ruuhkavuosi-ihmisille, jotka voivat nauraa itselleen ja toisilleen. Ja miettiä, pitäisikö tehdä kotona jotain toisin, ennen kuin joutuu puolison kidnappaamaksi?

Muutama lukija on kaivannut aiemmin postausten lopussa ollutta tiivistelmää. Tähtiä en enää anna kirjoille, mutta muutaman muun kiteytyksen kyllä. Uutuutena otan käyttöön Väsynyt äiti -pisteytyksen: sillä ei ole mitään tekemistä kirjan laadun kanssa, vaan kyse on siitä, kuinka nopeasti ja vaivattomasti väsynyt äiti pystyy kirjan lukemaan. 1= kirja, joka on jostain syystä sen verran vaativa, että jää kesken. 4= kirja, jonka lukee nopeasti ja ahmien, myös väsyneenä. 

Kenelle: Ihan kenelle vaan, mutta erityisesti ruuhkavuosipanikoijille.

Alkulause: "Tunnetko tarinan vaimosta ja ryöväristä?"

Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): 3 (kirja, jonka lukee melko nopeasti, mutta vaatii juonen ja henkilöiden takia jonkun verran keskittymiskykyä). 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Paluu menneisyyteen

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita