Kuinka lapseni ei oppinut kuivaksi rusinalla

Puhutaanpa kerrankin pissasta. Aihe liittyy kirjallisuuteen ja pottakasvatukseen pienten mutkien kautta. Luin Hesarista keväällä asiantuntijan ohjeet siitä, kuinka lapsi opetetaan kuivaksi (koska nykyvanhemmat eivät osaa). Se meni suunnilleen niin, että lapselle juotetaan paljon nestettä, laitetaan potta keskelle olohuonetta ja odotetaan, että se pissaa siihen. Sitten annetaan rusina ja kohta lapsi on kuiva.

Kokeilin. Ei mennyt niin. Meillä on jostain syystä semmoisia lapsia, jotka istuvat potalle vain jos itse haluavat. Kuopus sai tällä ohjeella pottaraivarit, joita jatkui sitten pari viikkoa joka kerta kun edes näytin potan. Seuraavaksi otin käyttöön saman menestyksekkään mallin kuin esikoisen kanssa, eli mökille kesälomalle ilman vaippaa ja housuja. Puskapissa on se ainoa helppo takuukonsti, mutta sitä on vähän vaikea toteuttaa kaupungissa.

On kuitenkin yksi asia, joka näyttää toimivan: pottakirjat. Aloin lukea niitä ajoittain iltasatuna jo viime syksynä. Asetin potan esille kylppäriin ja ilmeisesti kirjojen kannustamana lapsi alkoi käydä potalla silloin tällöin (siitä saa myös tarran). Mutta vain kun itse haluaa - en ole vielä keksinyt, miten 2-vuotiasta voi yhtä aikaa pakottaa sekä istumaan potalle että pissaamaan sinne. Rusinasta ei tosiaan ole siinä yhteydessä mitään hyötyä. Jatkamme siis harjoituksia.

Onneksi pottakirjat kiinnostavat häntä kovasti. Esittelen tässä nyt pari suosikkia.



Piraatti-Paten pottakirjan (Andrea Pinnington, Melanie Williamson, Pen&Paper 2016) suosio perustuu nappiin, josta kuuluu painamalla "Jeeee!". Kirjassa on kivat kuvat ja lapsi saa itse valita mitkä alushousut tai mikä potta olisi paras. Tässä pelataan vahvasti perinteisillä sukupuolirooleilla ja sillä ajatuksella, että merirosvoperhe kiinnostaa ja motivoi pieniä poikia - tytöille on kirjasta prinsessaversio (hmm). Itse sanoisin, että kirjan suosio on vahvasti jee-huutojen ja hauskojen kuvien varassa. Joka tapauksessa tämä on kirja, jonka lapsi valitsee usein itse iltalukemiseksi ja jonka jälkeen hän alkoi mennä omatoimisesti potalle. Jeee!


Kipin kapin potalle (Dawn Sirret, Tammi 2011) oli esikoisen eka pottakirja. Parasta kirjassa olivat mukana tulleet palkintotarrat, jotka on tietenkin jo aikaa sitten käytetty (eivätkä riittäneetkään). Käännöskirjan haittapuolena pidän tiettyjä kulttuurieroja: kirjassa esitellään matkapotta (??) sekä kosteuspyyhkeet, joita lapsen olisi ilmeisesti tarkoitus käyttää itse (??). Muuten pottakirjojen peruskuvastoa: ei haittaa, jos pisu tulee lattialle ja nallekin osaa nyt käydä potalla! Hyvin yksinkertainen unisex-kirja erittäin pienille tytöille ja pojille. Lapsia tämä näyttää kiinnostavan, joten edistänee itse asiaa.


Oma lempikirjani on tässä. Annastina Syväjärven ja Johanna Venhon ihana kirja Kissanpissa (WSOY 2011) on paljon enemmän kuin pelkkä pottakirja. Kissanpissa on kertakaikkiaan vekkuli lastenkirja, jossa käsitellään pottateemaa ihanilla kuvilla ja hauskalla tarinalla. Pikku kissa ei halua potalle, mutta potta onkin erikoispotta, joka juoksee pakoon ja aloittaa pottahipan! Naurattaa lapsia ja aikuisia, mutta ei tietenkään ole varsinainen pottakirja, joka näyttäisi miten potan kanssa toimitaan. Parhaana puolena pidän sitä, että lapset näkevät, ettei tämä nyt ole niin vakavaa, vaan pelkästään pissaa.

Ylipäänsä olen kaveripiirissä huomannut, että lähes kaikki lapset oppivat käymään vessassa kouluikään mennessä ja jossain määrin vanhempien rentous edistää asiaa paremmin kuin pakkokeinot. Kirjat ovat yksi hyvä tapa käsitellä tätäkin asiaa ilman stressiä ja painostusta. Jeeee!


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Mitäs me hirviöt